Joukkueurheilijasta hiihdon ystäväksi

Nyt teen jotain, mitä rehellisesti sanottuna en olisi ikinä uskonut tekeväni. Pelkkä blogin kirjoittaminen ei täytä kyseistä määritelmää, mutta se, että kirjoitan blogia hiihdosta täyttää. Ala-asteen jälkeen nimittäin vannoin, etten enää ikinä laita suksia jalkaan ja lähde hiihtämään. Silloin hiihto esti aina kaikki pelit, joita olisimme paljon mieluummin pelanneet kuin hiihtäneet. Ja kermana kakun päällä, olin aivan surkea hiihdossa. Noin 25 vuotta pystyinkin pitämään päätöksestäni kiinni ja jopa armeija-aikani onnistuin menemään läpi ilman hiihtämistä.

Olen pelannut parikymmentä vuotta jalkapalloa ja salibandya aktiivisesti. Salibandyssä ehdin pelata myös toista sataa liigapeliä. Ura loppui muutama vuosi sitten erinäisten vammojen vuoksi ja talviin tuli melkoinen aukko, kun yhtäkkiä ei enää ollutkaan harjoituksia ja pelejä viittä kertaa viikossa. Samalla myös luonnollisesti kunto pääsi rapistumaan. Vaikka toki liikunta säilyi osana arkea, väheni treenin määrä ja säännöllisyys. Kilpasalibandy vaihtui epäsäännöllisesti harrastettuihin squashiin, sulkapalloon, satunnaiseen harrastesarjan salibandyyn, harrastejääpalloon jne. Yhteinen tekijä kuitenkin kaikille oli, että mukana oli pallo ja kaikkea pelattiin jonkun kanssa tai porukassa.

Koska hiihto on loistava kuntoilulaji, olin miettinyt sen aloittamista jo pari vuotta aikaisemmin, mutta jotenkin se oli aina vain jäänyt. Viime syksynä tuli sitten eteen mahdollisuus osallistua Ylläs-Levi-hiihtoon ja mietin, että voisiko siinä olla tarpeeksi iso porkkana sekä aloittaa hiihto että saada kunnollinen harjoittelumotivaatio. Hetken pähkäiltyäni päätin, että on.

Tiesin jo etukäteen, että ylivoimaisesti suurin haaste on lähteä yksin treenaamaan.

Suurimmat epäluuloni eivät liittyneet varsinaisesti siihen, etten osaa hiihtää pätkääkään eikä siihen, että kuntoni ei ole kovin hyvä. Mietin, että jos kymmenet tai sadat tuhannet suomalaiset osaavat hiihtää, niin kyllä minäkin sen nopeasti opin ja olenhan minä myös katsonut telkkarista paljon hiihtoa. Tiesin jo etukäteen, että ylivoimaisesti suurin haaste on lähteä yksin treenaamaan, varsinkin tunneiksi, koska se on niin tylsää, eikä siellä “tapahdu mitään”. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olen koko elämäni harrastanut pelkkiä joukkuelajeja, joissa käytännössä kaikki tehdään porukalla ja omatoimisiin harjoituksiinkin löytyi aina joku joukkuekaveri kenen kanssa kävi vaikkapa loikkimassa tai punttisalilla.

Itsenäisyyspäivänä oli ensimmäinen hiihtokerta ja muistaakseni noin viiden kilometrin jälkeen olin aivan puhki. Mietiskelin kotiin ajellessa, että tästä tulee muuten piiitkä ja rankka tie ja mitenkähän pystyn rääkkäämään itseäni niin paljon. Onnekseni myös Ylläs-Leville lähtevät työkaverit, Jani ja Sirpa auttoivat minua paljon ja kävimme joulukuussa paljon kimpassa hiihtämässä. Kehitys olikin aika nopeaa, kun alkoi säännöllisesti käymään ladulla. Se auttoi paljon, varsinkin minua, kun hiihti jonkun kanssa. Oli juttuseuraa, jolloin aika meni nopeammin ja periksi ei vain voinut antaa – se kai jäi sitten tuolta urheilu-uralta perinnöksi. Monta kertaa olin Kisapuiston ladulla puuskuttaessani aivan kypsä lähtemään kotiin, kunnes kuului Sirpan pirteä ääni: “Yksi kierros vielä!” ja ei muuta kuin kierrokselle. Sillä hetkellä tuntui aina vähän raskaalta, mutta joka kerta kotiin päästyä se olo palkitsi. Kun oli sopivan väsynyt ja raukea olo, niin iltaisin uni maistui!

Se taitaa olla elämäni pisin yhtäjaksoinen liikuntasuoritus.

Kunnon kasvaessa ja huomatessani, että ei tämä olekaan niin älyttömän tuskaista, aloin päästä jopa yksinkin ladulle ja lenkit olivat jo pidempiä kuin 40 minuuttia. Pisimmälle pääsin, kun yhtenä iltapäivänä hiihdin 41,5 km. Se taitaa olla elämäni pisin yhtäjaksoinen liikuntasuoritus. Fiksuna miehenä heitin lenkin kokonaan ilman juomista. Puolustuksekseni on sanottava, että lähtiessä ei todellakaan ollut tarkoitus hiihtää niin pitkään. Jossain vaiheessa matkaa alkoi kuitenkin päässä pyörimään Janin aikaisemmin viikolla heittämä 40 kilometrin haaste sekä se, että Sirpa oli aikaisemmin samana päivänä käynyt sen neljäkymppiä hiihtämässä.

Ensimmäiset 30 km menikin ihan kevyesti ja ajattelin, että eihän tässä mitään hätää ole. Tosin jano oli kova jo siinä vaiheessa, ja jäljellä oli “enää” reilut kymmenen kilometriä. Noin 35 kilometrin kohdalla alkoikin tuntua jo aika pahalta ja viimeiset kilometrit olivat täyttä tuskaa. Kun vihdoin matka oli ohi mietin, että kovin pienestä rahasta en olisi enää edes yhtä ylimääräistä kilometriä hiihtänyt. Aiemmin mainitsin, että hiihtolenkkien jälkeen on mukavan väsynyt olo. Tällä kertaa ei todellakaan ollut. Kotiin päästyäni tärisin silmät punaisina nestehukasta ja olo oli todella huono monta tuntia, vaikka vettä upposikin kovaa tahtia. Sen jälkeen on vettä ollut aina matkassa, jos yhtään pidemmälle lenkille lähden. Eikös sitä sanota, että virheitä on hyvä tehdä, jos niistä oppii.

Meille, Visma Solutionsin Ylläs-Levi -hiihtoon osallistuville, tuli myös sauma päästä Olympiakomitean järjestämään Sami Jauhojärven hiihtoharjoitukseen. Paikka ja aika olivat vain huonoja meille Lappeenrannassa asuville, joten se jäi väliin. Jäin kuitenkin miettimään, että Jarmo Punkkinenhan oli minun liikunnanopettajani yläasteella ja lukiossa ja olemme vieläkin tuttuja, kun olen hänen poikansa kanssa hyviä kavereita. Soitinkin Jamolle ja kerroin minkälainen projekti meillä on meneillään ja voisiko hän vetää meille yhdet tekniikkatreenit, jotta saadaan pahimmat kulmat hiottua pois ja jotain muitakin vinkkejä pitkälle matkalle.

Jarmo Punkkinen suostui mielellään ja ensimmäisissä treeneissä naureskelimme molemmat, että tätä päivää kumpikaan ei uskonut näkevänsä liikuntatuntien perusteella.

Hän suostui mielellään ja ensimmäisissä treeneissä naureskelimme molemmat, että tätä päivää kumpikaan ei uskonut näkevänsä liikuntatuntien perusteella. Loppujen lopuksi vedimme kahdet treenit ja meille hiihtäjille oli niistä paljon apua. Jamokin vaikutti olevan mielissään päästessään valmentamaan motivoituneita hiihtäjiä. Tai varmaan Kaisa Mäkäräiselläkin (onnea Maailmancupin voitosta Kaisa jos luet tätä!) on motivaatio ihan kunnossa, mutta näytti Jamo tykkäävän puuhastella myös amatöörien kanssa.

Tätä kirjoittaessa kisaan on aikaa vajaa pari viikkoa ja hiihtokilometrejä takana kuutisen sataa. Törmäsin joulukuussa ladulla yhteen kaveriin, joka harrastaa pitkän matkan hiihtoja. Kertoessani projektistamme hän sanoi, että jos saa 500 kilometriä alle ennen kisaa, niin ei ole mitään hätää. Se tavoite on siis ainakin saavutettu. Nyt enää odotan pienellä jännityksellä, pääsenkö kisan maaliin ja millaisessa ajassa. Toivottavasti ihan kunniakkaassa. Selkeästi alkaa tässäkin kohtaa vanha kilpaurheilija nostaa päätään, koska alunperin ei ollut mitään muuta tavoitetta kuin päästä suksien päällä maaliin.

Menee kisa miten menee on suurin, ja varmasti tärkein asia tulevaisuutta varten ollut ajatus, että hiihtohan on ihan kivaa! Tällä hetkellä tuntuu, että sukset menevät jalkaan ensi talvenakin, vaikka vastaavaa kisamahdollisuutta ei tulisikaan. Opetuksena myös itselleni tästä on ollut se, että ei aina kannata olla niin kapeakatseinen ja kaavoihin kangistunut, vaan antaa rohkeasti mahdollisuuden uusille jutuille. Tai tässä tapauksessa uuden mahdollisuuden vanhalle jutulle!

Lasse Kosonen toimii Visma Solutionsilla apulaistuotepäällikkönä.


Visma Solutions Oy on Suomen johtava pilvipalveluiden toimittaja. Ratkaisujamme käyttää Suomessa jo yli 35 000 yritystä. Missiomme on auttaa suomalaisia yrityksiä olemaan kilpailukykyisiä.